Puoliso meni kotikaupunkiin tapaamaan lapsuuden- ja nuoruudenkavereitaan, minä suuntasin samalla kyydillä Rhoon kanssa ACE:lle koulutukseen. Olimme ryhmämme ainoa paikalle saapunut, joten saimme Harrilta yllätysyksärin ja pääsin vihdoin paneutumaan jonkun pätevän johdatuksella oikein huolella Rhoon ja minun agihuoliin. Kerroin, että olemme aloittaneet kisaamisen, mutta törmänneet ongelmiin sekä koiran panikoimisen että yhteistyömme puutteellisuuden kanssa.
Treeni aloitettiin kuitenkin normaalisti tutustumalla hyvin tekniseen 38:n esteen rataan siten, että Harri näytti ohjaustekniikkaehdotuksensa saman tien. Omat ajatukseni pyörivät vain siinä, saanko Rhoota kuulolle ollenkaan ja jos sitä kiinnostaa tehdä agia niin kiinnostaako sitä tehdä yhteistyötä, joten oma kykyni omaksua rataa ja sen hienouksia lähenteli nollaa. Asiaa ei auttanut, että rata oli pullollaan itselleni vieraampia tekniikoita kuten sylivekkiä. Tutustumisen jälkeen sanoin suoraan, että lienee parempi keskittyä tekemään vain pientä pätkää kerrallaan ja edetä siitä.
Ensimmäinen radanpätkä sisälsi aidan ja sen jälkeen suoran putken, jonka kauempaan päähän koira piti ohjata. Siitä sitten valssi seuraavalle aidalle, heti perään toinen valssi sitä seuraavalle, tavallinen käännös seuraavalle, valssi ja sylivekillä vielä yhden aidan yli putkeen. Päätin kutsua Rhoon putken ohi sen kauemmasta päästä ja viedä pakkovalssilla sisään. Onneksi ei tarvinnut pidemmälle mennäkään, kun ongelma manifestoitui heti: Rhoota ei kiinnostanut sen paremmin hypätä suoraan edessään olevaa aitaa kuin juosta ohjauksen mukaan putken ohi. Kerta toisensa jälkeen se kiersi tai alitti aidan ja rallasi haukkuen putkeen. Palkkasimme jokusen kerran pelkästä hypystä ja yritimme sitten palkata hypystä ja putken ohittamisesta. Ei onnistunut, sipuliteemakkara kiinnosti vähemmän kuin suora putki. Harri kokeili itse pariin kertaan ja totesi sitten, ettei vika ole ohjauksessa vaan koiran hyppäämisessä.
Seuraavaksi yritimme analysoida Rhoon hyppäämistä lyhyellä hyppysuoralla. Teimme kahden esteen atomitason alkeistreeniä, eli irtoamista targetille. Alkuun Rhoota piti jopa kutsua edestä, että se suostui hyppäämään. Rhoon hyppytekniikkaa Harri moitti tehottomaksi - se "roikottaa" molempia jalkaparejaan kropan alla, joten se joutuu hyppäämään turhan korkealle. Pitänee mennä Vapun pakeille asian kanssa lähiaikoina. Viime talvena teimme hyppytekniikkatreenejä molempien koirien kanssa, mutta siitä on jo kuukausia aikaa, enkä ole muistanut tai ehtinyt kiinnittää Rhoon tekniikkaan kylliksi huomiota, kun sitä haastetta on muutenkin ollut.
Suorien hyppyjen sujuessa palasimme takaisin radanpätkän aidoille, joissa olisi pitänyt kääntyä tiukkaan. Koiranpoika kipitti riman ali tai vaihtoehtoisesti karkuun kerta toisensa jälkeen, joten Harri yritti taas, josko hän saisi homman toimimaan. Puolisen tusinaa epäonnistumista myöhemmin hän totesi, että "Ei tämä kyllä ole mikään helppo koira." Minä taisin näillä paikkeilla saada sanotuksi, miten tolkuttoman turhautunut ja kiukkuinen ja itkua pidättelevä fiilis itselläni oli. Sain pienen tsemppauspuheen ja sovimme, että menemme pienelle kävelylle, minä Harrin koiran hihnan päässä ja hän Rhoon. Sovimme, että Harri saa antaa tarpeelliseksi katsomaansa palautetta Rhoon käytöksestä sen aikana.
Kiersimme hallin ja sen vieressä olevan koirahoitolarakennuksen ympäri siten, että reitillemme sattuivat hoidossa olevien koirien ulkoiluaitaukset. Yhdessä aitauksessa mölisi erittäin provosoiva ja äänekäs harmaa koira, josta Rhoo toki myöskin otti kierrokset ja kävi rähjäämään takaisin. Yhtä napakkaa ja ilmeisen hyvin ajoitettua hihnapakotetta myöhemmin Rhoo päätti, että ehkä on kuitenkin parempi vaihtoehto tarjota sitä kontaktia. Kiersimme saman paikan ohi vielä jokusen kerran ja pääsin kehumaan Rhoota oikeasta käytöksestä. Palasimme halliin ja Harrin ehdotuksesta tein Rhoolle saman harjoituksen, mitä Vappu oli motivointikoulutuksessa tarjonnut rallaavalle ja omapäiselle irlanninterrierille: koira rauhoitetaan kyljelleen maahan käyttämällä fyysistä pakkoa. Rhoohan ei rentoudu täysin edes fyssarilla, mutta aika nopeasti se kuitenkin rauhoittui aloilleen. Juttelimme tovin Rhoosta ja siitä, miten olen kyllä tiedostanut että sillä on ihan selkeitä EVVK-hetkiä, mutta koska Rhoo pelkää sekä minua että ympäristön ärsykkeitä milloin mistäkin syystä, olen pyrkinyt kaikin tavoin olemaan itse ei-uhkaava. Piitä on tullut naulattua korvista seinään erinäisetkin kerrat mm. sen hihnakäytöksen ja milloin minkäkin perseilyn vuoksi, mutta olen mieltänyt Rhoon niin herkkikseksi, ettei se moista kestä (eikä varmaan yhtä paljon kestäkään). Mielessä on kyllä käynyt varustaa treenikaverit suihkepulloilla niin, että Rhoo saisi haahuttelusta ruiskaisun nokalleen, mutta samaan aikaan on epäilyttänyt onko fiksua valjastaa yleisö pelottelemaan yleisöön epäillen suhtautuvaa koiraa treenikentällä.
Tämän jälkeen yritimme radan alkua uudestaan. Rhoo oli paljon paremmin mukana ja kuulolla, mutta epäröi hypätä ensimmäistä aitaa ja pyrki väistämään minua kun yritin jättää sitä starttiin. Palkkasin muutaman kerran peräkkäin Rhoota pelkästä aidan ylittämisestä ja johan tuli pikkukoira yli ja siitä kiltisti pakkovalssille. Jopa kiemurahypyt menivät mallikkaasti, joskin ensimmäiseltä kiemuralta tuli pari kieltoa. Hyppäsi kuitenkin! Teimme tämän jälkeen pari vauhtipätkää myöhempää radalta ja Rhoo teki mainiosti töitä. Se oli innokas, mutta tuli ohjauksen mukana yhteistyössä ja työskenteli myös vaikeimmilla kohdilla mukavasti.
Lopuksi sain vielä lainata Harrin nuorta koiraa ja ohjata sen kanssa radan alkupätkän, jota tahkosimme Rhoon kanssa. Olipa hauskaa mennä niin intensiivisen, nopean ja työhön keskittyvän koiran kanssa agilitya! Olin aivan varma, etten ehtisi ohjaamaan, mutta ehdinpä hyvinkin. Ei se varmaan kaunista ollut ja koirakin taisi korjata omia virheitäni, mutta menimme kaikki esteet sovituilla ohjaustekniikoilla ja oikeassa järjestyksessä. Katsottuaan minua omaa koiraansa ohjaamassa Harri sanoi yhteenvetona, ettei minulla ole agilityongelmaa, vaan pulmat ovat muualla.
Yhden ilmeisen itselleni jo tavaksi juurtuneen koulutusvirheen hän huomasi heti: minulla on tapana kehua koiraa jos se luopuu käskystä tekemästä jotain kiellettyä, kuten kentän nuuskimista. Olen minä siihen tähänkin asti puuttunut, mutta Harrin sanoin suotta siitä kehumaan, jos kleptomaani palauttaa kauppatavaran hyllyyn. Rhoolla on oltava koko ajan tekemistä sen ollessa treenikentällä. Joko se on käskyn alla, tekemässä rataa tai häkissä, mutta se ei saa vastedes edes kiinni ollessaan puuhata omiaan niin kauan kuin ollaan treenialueella. Tähän astihan olen toteuttanut samaa niin, että koira saa olla "off" kun se on kytkettynä, mutta tiukennetaanpa linjaa. Lisäksi puutun jatkossa vielä napakammin nuuskimiseen sun muuhun tyhjänpäiväiseen. Kyljelleen rauhoittamista Harri suositteli Rhoon päiväjärjestykseen useamminkin. Hän kertoi tekevänsä jonkun toisen koiransa kanssa sitä ennen kisastartteja saadakseen sen oikeaan mielentilaan, koska se toimii sille koiralle ja se tarvitsee sen päästäkseen parhaaseen suoritukseensa. Viimeisenä asiana Rhoon haahottamisen suhteen totesimme, että Rhoolla on erittäin vahva väistämiskäytös, eli huolestuessaan se ottaa ritolat ja tätä ei pidä sallia, koska se on niin vahvasti itseään palkitsevaa epätoivottavaa käyttäytymistä. "Rauha" löytyy vain ihmisen luota. Harvoinpa Rhoo pääsee väistöjään toteuttamaankaan, mutta viimeiseltä parilta kuukaudelta muistan ainakin neljä mallikasta toistoa tuota käytöksestä: kolme MH-kuvauksesta ja yksi niistä ensimmäisistä kisoistamme, kun Rhoo pakeni harjoitusesteiltä häntä suorana häkkiinsä.
Agilityspesifisiä ohjeitakin tuli muutama. On ilmeistä, että Rhoolle kannattaa rakentaa lisäarvoa tiukkaan kääntymiseen ohjauksen mukana. Harri suositteli tekemään teknisiä rataosuuksia treeneissä ja käyttämään apuna targetteja, koska ne toimivat Rhoolle niin hyvin. Itse voisin pitää jatkossa mielessä, että loppusuoraa juostessa pitää katse pitää koirassa ja pinkoa minkä ehtii.
Oli pitkät ja raskaatkin treenit sekä koiralle että minulle, mutta olen erittäin tyytyväinen saamaamme oppiin. En luota omaan ajoitukseeni tarpeeksi, että rohkenisin ottaa repertuaariin niin reippaat hihnapalautteet että kerta riittää - erityisesti kun kielto on tähän asti riittänyt Rhoon remmipöljäilyyn. Kaikki muut Harrin neuvot otetaan tästedes käyttöön nyt kun pikkukoiran ahdistusongelma on pääosin jo ohitettu. Toivoakseni etenemme näillä opeilla hyvin. Mielialani treeneissä koheni loppua kohti, mutta kyllähän se edelleen harmittaa, että voi kahden koiran kanssa sortua peräkkäin aivan samaan virheeseen (tosin eri syistä). Lohdukseni voisin kirjailla treenireppuun kuitenkin Harrin kommentin Rhoosta kun selitin turhautumistani etenemiseemme: "Mä nään siinä ihan saman potentiaalin kuin sä. Se on parhaiten liikkuva ton rotuinen koira, mitä mä olen nähnyt." Näin sitä oppii ja kehittyy ja mikäs siinä on venyttäessä omia taitoja lupaavan nuoren koiran eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti