Blogipäivityksiä on rästissä pitkin lokakuuta, mutta tämänpäiväiset fiilikset pitää silti jakaa tuoreeltaan myös tänne.
Isäni viihdytti Piitä metsästysreissulla (oli kuulemma ajanut komeasti jänistä), joten lähdin yksikseni Jyväskylän JAT:in lokakuun kisojen C- ja D-radoille Rhoon kanssa. Halliympäristö huolestutti etukäteen, mutta paikka oli suhteellisen rauhallinen, kulkemaan pääsi useista ovista ja mikä parasta, rata oli ympäröity n. metrin korkuisilla läpinäkymättömillä muoviaidoilla. Alustana oli ainakin omaan jalkaani hyvin sopinut kvartsihiekkatekonurmi - tykkäsin!
Molemmat radat (tuomarina Minna Väyrynen) olivat erittäin suoraviivaisia, mutta eivät aivan niin simppeleitä kuin ensinäkemältä luuli. Radoilla oli useampi kohta, jossa koira pääsi porhaltamaan suoraa ja taas strategisissa paikoissa vastaavasti useampi kohta, jossa ohjaajan inputtia todennäköisesti vaadittiin. Jos koira ei irronnut tai ollut ohjattavissa vähän kauempaa, piti itse pinkoa ihan hemmetin lujaa. Ensimmäiselle (agility/C) radalle unohdin, minkä koiran kanssa olin kisaamassa. Suunnittelin kovasti hienot linjaukset keppien jälkeisen suoran päässä olleiden aitojen optimoimiseksi. Ongelmaksi tietty muodostui se, ettei minulla ollut Rhoon kanssa mitään mahdollisuuksia ehtia tekemään niitä linjauksiani. Suunnitelman muuttaminen kesken radan ei yleensä ole kovin onnistunut veto eikä ollut nytkään. Poistuimme hyllyradalta Rhoon kanssa yhdessä iloisesti pomppien. Radan ensimmäinen puolikas oli kuitenkin mennyt sen verran hienosti, että saimme hienosta menosta kentän laidalla kehuja kanssakilpailijoilta. Itse olin erityisen tyytyväinen Rhoon irtoamisesta putkelle ja sen varmasta pujottelusta samaisen putken jälkeen sekä tietysti siitä, ettei se ottanut turhaa häiriötä mistään epäoleellisesta.
Hyppyradalle lähdin ilman sen kummempia odotuksia. Hoksasin suht hyvin radan ansakohdat ja tunnistin ne paikat, missä piti juosta ihan helvetin vauhdikkaasti auttamaan koiraa, mutta siitä huolimatta ajattelin, että tuskin hyppyratakiroukseni tästä muuksi muuttuu. Piin kanssakaan en ole koskaan onnistunut saamaan edes tulosta hyppäriltä.
Matalista odotuksista huolimatta tai ehkä osaltaan niiden takia olin radalla juuri siinä, missä kulloinkin olin suunnitellut olevani, ehdin kaikkiin ohjauskuvioihini ja Rhoo teki töitä ihan tosissaan. Maaliin tultuamme saimme reippaat suosionosoitukset, joten arvelin jo silloin että rata meni hyvin. Silti tulosten näkeminen sai minut melkein itkemään: ratavirheetön suoritus, ihanneaika alittui lähes 14 sekunnilla ja voitimme koko startin! Toiseksi tullut jäi noin viiden sekunnin päähän ja tuloksen saaneissa koirakoissa oli ainoastaan yksi meitä nopeampi koirakko. Rhoon etenemäksi tuli mainio 4,58m/s.
Loppupäivä menikin sitten pilvissä leijuen. Kun muistelen, missä tilanteessa olimme alle kaksi kuukautta sitten, tuntuu aivan mahdottomalta että olemme voineet saada voittonollan hallikisoista noin komealla ja etenevällä suorituksella. Tuomari sanoi kätellessään että "Onpa tosi makee porokoira" ja nettituttu järjestävän seuran lappalaisharrastaja tuli spontaanisti onnittelemaan ja ihailemaan Rhoon nopeaa, innokasta ja irtoavaa suoritusta. Hän kehotti painamaan tämän fiiliksen mieleeni ja ajattelemaan, mitä kaikkea ehdimmekään Rhoon kanssa saavuttaa, kunhan taidot karttuvat molemmilla ja yhteistyö hioutuu vuosien varrella. Itse olen kaikkein iloisin siitä, että nyt olen saanut Rhoolle jotain näyttöjä siitä, että se ON mainio ja lupaava pieneläin ja porokoiraksi niin nopea ja näppärä, että sen kaltaisia on harvassa.
Ei niin hyvää, etteikö jotain opittavaa: Rhoo irtoaa ja tekee, jos sille antaa tilaa. Pitää yrittää jaksaa luottaa. Kaarroksissa on edelleen sekunteja kiinni, jopa tuolla radalla. Plörinäksi menneen agiradan opetus oli varmaankin se, että tarvitsemme treeniä "etäohjauksessa". Rhoon nopeudella minun pitää pystyä lähettämään se suorittamaan itsenäisesti esteitä kuitenkin niin, että se reagoi ohjaukseeni myös etäämpää. Hoksasin ottaa kuvat ratapiirroksista, pitää lisäillä ne blogiin jahka ehdin.