Huolehdin itseltäni ruokahalun ja melkein yöunetkin perjantain ja lauantain välisenä yönä kun mietin lauantaiaamun ratatreenejä. Taisivat olla ensimmäiset kimppatreenit tänä vuonna ja ensimmäiset mitkään treenit kahteen kuukauteen kummallekaan koiralle. Erityisesti Rhoo-poloinen on ollut varsin vähällä huomiolla hoitopaikkoja kiertäessään - toki sen kanssa on puuhasteltu, mutta eipä sitä voi hoitoihmisiltä tavoitteellista treeniä odottaakaan.
Vaan Rhoopa yllätti! Renkaan ja muurin suorittamisesta piti vähän muistutella, mutta muuten tehtiin paras suorituksemme koskaan ratatreenien puitteissa. Ykkösluokan rata meni toisella yrittämällä jo varsin sujuvasti ja Rhoo suoritti käsiohjauksella jo täyspitkän pujottelun. Toisella kierroksella se selvästi jo vähän haki pujottelurytmiä ja käteni saattoi lähinnä haitata sitä. En nimittäin taatusti pysy sen rytmissä kun se saa varmuutta pujotteluunsa, sen verran sutjakka eläin se on.
Rhoon radasta jäi perinnöksi varmuuden kerääminen muurille ja renkaalle ja itselleni vekkaaminen. Rhoo myös irtoaa hyvin (jee, hyvä me, jotain on mennyt perillekin!), mikä korostaa omaa tarvettani luottaa koiraan, pysyä liikkeessä ja ohjata selvästi ja kyllin ajoissa. Sitä voi myös lähettää useamman esteen eteenpäin ainakin suoralla, rataa se ei muuten vielä varsinaisesti hae.
Pii muisti heti ovesta sisään päästyään, mistä tässä hommassa on kyse. Sen olemus muuttui pehmeäksi katkaravuksi ja se heilutti takapäätään ja vilkuili vuoroin esteitä ja vuoroin minua. Kun koutsi erehtyi juttelemaan sille, Iso Apea teki ilopissat. Piin pujotteluvarmuus ja kontaktisuoritus oli selvästi kärsinyt tauosta, mutta muuten se teki hyvällä innolla. Puomi oli mielestäni jo aavistuksen verran aiempaa nopeampi, vaikka ensimmäisellä yrittämällä Pii hidastelikin suoralla osuudella ja pohti, lähteekö se keinumaan vai ei. Piin radasta jäi itselleni kotiläksyksi ennakoiva valssi, joka ei radalla meinannut sujua ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti