Juhannus startattiin Kangasalla Ahulin kennelin väen järjestämässä MEJÄ-koulutuksessa. Kouluttajana oli taannoisen suomenmestarin, mäyräkoira Volvon omistaja ja ohjaaja Karla Sohlman, joten parempaa ohjausta tuskin olisimme voineet saada. Teoriaosuus hoidettiin kotilukemisilla erinomaiseksi osoittautuneen prujun muodossa ja itse koulutusta varten teimme jälkiä läheiseen maastoon.
Kukin sai vuorollaan olla sienen vetäjänä, jotta kaikki varmasti oppisivat keskeiset asiat, kuten sienen käsittelyn, makuiden teon ja sen, miten askeleiden tulee jatkua kaadon jälkeen. Pii on nuoruudessaan ajanut jokusen (väärin tehdyn...) lyhyen verijäljen, joten ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kokeilemaan sen kanssa pisintä tekemäämme jälkeä. Jäljellä oli kaksi makausta ja toisen jälkeen jälki nousi ylös jyrkkää, paljasta kalliota, joten haastetta oli jo jonkun verran. Jäljen pituutta en osaa arvioida, mutta alle sataan metriin per suora varmaan jäätiin. Olosuhteet eivät olleet kaikista helpoimmat, sillä erittäin rankka sade ajoi kaikki paitsi vuorossa olleen koirakon etsimään suojaa kuusikosta. Ennen meidän vuoroamme sade onneksi hellitti (kuusetkin alkoivat jo kastua...), mutta tuoreen jäljen haju oli toki tässä vaiheessa levinnyt jo laajalle.
Saavuttuamme jäljen alkuun annoin Piille vihjeen "Missä kissi?", jota isäni käyttää usuttaessaan koiraa etsimään riistaa. Pii työnsi nenän jäljelle ja lähti etenemään määrätietoisesti. Hajun ollessa levinnyt liiaksi tai tuulen häiritessä se nosti kuononsa ja etsi ilmavainulla suunnan ja painoi sitten taas nenän maahan. Kulmat selvisivät turhankin suurella vauhdilla ja kalliokulmassa ainoaksi ongelmaksi muodostui päästä jyrkän kallion päälle vauhdilla - etenemissuunnasta ei ollut epäselvyyttä. Kaadoksi asetetulla sorkalla Pii toimi juuri kuten oletinkin, eli koppasi sorkan suuhun ja pyrki etäämmälle järsimään sitä. Lihapullavaihtokauppakaan ei meinannut onnistua, kun oli löytänyt ihan itse aarteen jäljen päästä, enkä kyllä soimaa koiraa siitä yhtään.
Pii on erittäin riistaviettinen koira ei vain lapinporokoiraksi vaan miksi tahansa koiraksi. En ole jaksanut lähteä taistelemaan asian kanssa, vaan olen antanut piirteen olla ja sallinut isäni peräti rohkaista sitä. Isällä ei ole tällä hetkellä omaa koiraa, joten hän saa puolestani lainata Piitä metsästyskaveriksi tilanteen vaatiessa. Riistaviettisyyden vuoksi olin ajatellut, että metsästyskoirien jälkikoe saattaisi olla Piille hyvinkin sopiva laji, enkä ollut väärässä. Kouluttaja vannotti jo jäljen aikana että lupaathan treenata tämän koiran kanssa. Treeniksi saimme makausten ilmaisemisen (nameja makuille, jotta niille maltetaan pysähtyä - koulutusjäljellä Pii vain totesi vauhdissa että "kissi" ei ollut siinä, jatketaanpa eteenpäin). Karla kehotti ajamaan Piillä seuraavaksi 200m+200m+200m jäljen ja sitten 300m+300m+300m jäljen. Mikäli pidempikin jälki sujuu yhtä hyvin kuin tämänpäiväinen, Karla toivotti tervemenoa kokeisiin.
Käsissäni on siis lupaava MEJÄ-koira, jota en saa viedä kokeisiin ainakaan ennen ensi kautta, mahdollisesti en koskaan. Tämä ottaa taas kerran päähän aika mojovasti. Piin silmätippa kahdesti päivässä ei heikennä sen suorituskykyä pennin vertaa, eikä millään muotoa myöskään paranna. Tervehän se ei leikattuine kaihisilmineen ole, mutta en ymmärrä miksi sen himmeällä näkökyvyllä olisi mitään merkitystä nenälajissa. Olen samoilla linjoilla Kennelliiton kanssa siitä, että esimerkiksi agilitykoiran kipulääkitseminen kisakuntoiseksi on yksiselitteisesti väärin ja mielestäni sen tulisi johtaa ohjaajalle tuntuviin sanktioihin. Aivan kaiken lääkityksen kieltäminen on kuitenkin mielestäni sekä epärationaalista että kohtuutonta, mutta näillä mennään. Itselleni kokeet ja kisat ovat keskeinen treenimotivaation lähde, mutta jospa asetamme Piin kanssa tavoitteeksi ensi kauden MEJÄ-kokeet ja tämän sulan maan ajan treenaamme. Mennään sitten vaikka rytinällä VOI-luokkaan vuoden päästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti