Piin kanssa suunnitellut neljä starttia lauantaille ja sunnuntaille typistyivät kahteen. Syynä oli kahtakymmentä astetta lähestyvä pakkanen sunnuntaina ja oma matala mielialani, josta lisää myöhemmin.
Lauantain starteista oli tuloksena hylkäykset, mutta varsin erilaisista syistä. Ennen ensimmäistä rataa käytin vartin verran tehden Piin kanssa keskittymis- ja rauhoittumisharjoituksia, kun se vaikutti olevan kovin kierroksilla. Ehkä tästä oli sen verran apua, ettei se aivan heti karannut radalta, en tiedä. Riittävää apua siitä ei kuitenkaan ollut, sillä Pii haahotti startista lähtien omiaan ja alitti nelosaidan riman. Koska meno oli jo niin kamalaa, en jaksanut jäädä korjailemaan. A:n jälkeen Pii huomasi jotain jännää takaseinassa ja lähti sitä tsekkaamaan. Menimme nopeinta tietä pois radalta kun olin saanut koirani kutsuttua pois.
Toinen rata oli hyvin haastavan oloinen, mutta meille sopiva ja kiva. Selvisimme hienosti pelkäämästäni avokulmalähestymisestä kepeille, mutta kesken pujottelun Pii plopsahti pois esteeltä ja yritti lähteä jonnekin omille teilleen. Korjasin ja pujottelun jälkeen minulle selvisi, mistä olikaan kysymys: se oli bongannut nyrkin kokoisen kimpaleen hevosen paskaa maneesin nurkasta ja pujottelusta suoriuduttuaan kävi määrätietoisesti hakemassa matkaeväänsä mukaan. Se hyppäsi kakkakimpale suussa yhden aidan, pituuden ja renkaan, mutta teräväkulmaisessa käännöksessä keinulle se päätti ryhtyä aterioimaan. Siinä sitten odottelin, että koirani saa ruokailtua ja rata jatkui. Keppivirhe oli ahne-Piin oma keksintö, mutta ansaitsin ihan itse meille toisen vitosen radan loppupuolelta, kun Pii kielsi huonon ohjauksen vuoksi yhden hypyn. Paskansyöntiä lukuunottamatta rata olisi ollut ihan ok, joskaan ei kovin nopea. Lopputulokseksemme jäi RV 10, AV 67 (sic!) ja hylkäys yliajan vuoksi. Kai sitä olisi voinut karjua IRTI ja vaatia jatkamaan matkaa, mutta Rhoon hui kauhistus-vaiheen myötä olen suhtautunut hyvin varoen agilitykentällä tylyttämiseen. Pii todennäköisesti kestäisi räyhäämiseni ihan ok, mutta en tahdo leikkiä koirieni motivaatiolla enää. Radan positiivisimpana asiana oli suht nopea suoritus keinulla. Ehkä koira itsekin huomasi, että evästämiseen meni melko pitkä aika.
Oma treenimotivaationi on tällä hetkellä jälleen kerran pahasti miinuksella. Molemmat koirat tarvitsevat ennen kaikkea motivaatio- ja kontaktitreeniä, mutta oma jaksamiseni tähän on nyt hyvin, hyvin kyseenalainen. Piin ja Rhoon kanssa harrastaminen tuntuu loputtomalta Groundhog Daylta, samat ongelmat toistuvat toistumistaan, vaikka välillä kuvittelee päässeensä eteenpäin. Koira ei ole kone ja porokoira vielä vähemmän, mutta Piin epätasainen suoriutuminen on turhauttavaa. Sama koira, joka teki kaksi nollaa samana päivänä kolme viikkoa sitten ja keskittyi upeasti, ei ole viimeiseen kahteen viikkoon voinut olla vähempää kiinnostunut koko touhusta. Treenaisin homman kuntoon jos ymmärtäisin, mitä pitää treenata - vaan kun en tiedä!
On mahdollista, että vaadin Piiltä liikaa kisoja, liikaa treeniä, liikaa suorittamista ylipäätään. Sain toisilta lappalaiskoiraharrastajilta suorasukaista palautetta kun haaveilin ääneen toimintatarmoisemmasta koirasta lauman kolmanneksi jäseneksi. Ei kuulemma ollut puhe minusta henkilökohtaisesti (ainakaan enimmän osan aikaa), mutta heti paskaimurini kanssa kisoista tultuani tuntui pahalta lukea haaveilujani seurannutta keskustelua siitä, miten koirasta kuin koirasta on vaikka mihin, jos vain on taitava kouluttaja tai edes valmis treenaamaan systemaattisesti ja kokeilemaan erilaisia tekniikoita.
Valokuvauksen suhteen viikko on ollut hyvä, aurinko on näyttäytynyt jokusen kerran. Tässä muutama otos torstaiaamulta keskiviikon talvimyräkän jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti